Eilen, lauantaina, menimme kaveriporukalla yksille - toisin sanoen yhdelle pubikierrokselle, joka loppui seurahuoneelle. Neljän naisen piiriin mukaan tuli kaksi miestä. E oli tuonut P:n, P niin kuin poikaystävä vaikka tuonkin vahvistaminen teki P:lle kovaa, näytille. A:kin sai J:nsä mukaan tyttöjeniltaa viettämään. (Toivon, että J tämän reissun jälkeen ymmärtää P:n olevan yhtä kova jätkä kuin hän itse on.) C oli yksin, tosin hän opiskelee ulkomailla ja tekee kaikkea mielenkiintoista. Ja sitten olin minä. Yksin. Olihan minulla kamera, mutta sekin pänni. Minä otin kuvia muista, mutta ehdottiko joku, että voisi ottaa kuvia minusta? Ei. (Mitä sinä oiken kuvittelit?)

Pubeissa oli kivaa. Ei-tarvitse-miettiä-mitään -meininkiä, mikä sopi minulle hyvin. Puhuttiin vähän niitä näitä. Ilmapiiri oli rento ja leppoista. Miksei ihminen osaa lopettaa, kun meno on parhaimmillaan? Seurahuoneella kyllästyin jo heti alkuun leikkimään seuraa johtajaa muiden kanssa. Ihan tarpeeksi monta vuotta olen C:n perässä juossut päättömänä paikasta toiseen baareissa. Nyt en jaksanut ja menin istumaan. Lopulta kokoonnuimme kaikki pöydän äärelle isoissa nahkatuoleissa röhnöttäen.

Join paljon. Join nopeaa vauhtia. Suutahdin juomani kierrättämisestä muilla. Puhuttiin ja selvitettiin asia. Kai se jää siihen. Toivottavasti se jää siihen. Tanssahdeltiin, tosin erittäin vähän "normaaliin" verrattuna. Juteltiin. Tai yritettiin ainakin. A ja J olivat koko ajan toistensa kimpussa, tai silloin kun he eivät käyttäneet suuta puhumiseen sitä käytettiin muuhun. E ja P. En tiedä näkivätkö he yleensä muita kuin toisensa. Rakastavaisia. Ihanaa ja juuri sellaista kun sen kuuluu olla. Oikeastaan se voisi olla vielä imelämpää. P on sosiaalinen, osaa olla avoin ja puhua. Ja minua ärsyttää. Hän on siinä niin taitava ja saa sen vaikuttamaan niin helpolta. Olen kauhea ihminen.

E näkee muutakin kuin P:n. Ja minua ärsyttää taas. E tivaa, miksi näytän surulliselta. Mitä minä siihen vastaisin? Ja miksi minä siihen vastaisin baarissa? En muista, miten päästen pälkähästä, mutta onnistun siinä kuitenkin. Varotuksen saan kuitenkin: näitä puidaan sitten kun tulen kylään. En edes ole varma, olinko surullinen. Tympeentynyt olin. Mutta eihän sellaista muitten piikkiin kuitenkaan voi laittaa.

E ja P lähtevät ensimmäisenä pois. Me muut jäämme vielä hetkeksi. Tunnelma ja fiilis ovat kuitenkin poissa. Kävelen soraisia katuja pitkin äidin luo. Ja aivot alkavat raksuttaa. Ja minä ahdistun. Ja mietin liikaa. Aivan liikaa. Kehuiko kukaan hamettani? Ei. (Haluaisin kehuja miehiltä, kuka ei haluaisi?) Olinko minä kenenkään mielestä nätti? En. Entä söpö? Ei sitäkään. Sainko miehiltä huomiota? Ei helvetti. Yritän ajatella muuta, etten ahdistuisi enempää. Ja taas kiroan, että en osaa itkeä, en osaa purkaa tunteitani. Pestessäni meikkejä yöllä naamastani tulen taas siihen tulokseen, että minun itsetuntoni ei ole tarpeeksi suuri baari-iltoihin. Nämä iskut sattuvat. Ja kuitenkin jotkut ihmettelevät, miksi käyn harvoin ulkona. Outoja.