Puhu minulle, sinä sanoit. Puhu, opi puhumaan. Kerro minulle. Puhu ennemmin kuin kirjoitat. Ja taas minä painan sormillani näppäimistön kirjaimia, muodostan sanoja, lauseita, ajatuksia.

Eilen yritin puhua, et kerennyt. Huono hetki. Huomenna sitten. Ja tänään sinä suutuit. Tiesin sen jo siinä kohtaa, kun vihjaisin että minun täytyy ihan kohta lopettaa puhelu. Sanoin muutaman sanan ja sinulla oli paljon asioita, joita halusit kertoa. Tössäytin muutaman minuutin päästä vihjailusta, että nyt täytyy mennä syömään. Sinun pitäisi ymmärtää, eikö niin? Ruokailun jälkeen soitin. Sinulla ei ollut enää asiaa ja teit jo muuta. Lopetin alle minuutin kestävän puhelun.

Huomenna olet Helsingissä päivällä. Illalla ja viikonlopuksi luoksesi tulee vieras.
Miten minä voin puhua sinulle, jos sinulla ei ole aikaa kuunnella? Tarkoitus ei ole syyllistää eikä osoittaa sormella. Vaan kaukaiselta tavoitteelta tuntuva asia, nimittäin että ymmärtäisit myös minua. En ole hiljaa, ei vaan ole mahdollisuutta puhua. Lehdessä luki, että ystävyys kestää enemmän kuin parisuhde. Mietin vain, kuinka paljon se sitten oikeasti kestää. Koska on saavutetaan se pistä, ettei missään ole mitään järkeä. Ettei ole vaivan väärrtiä. Yritän olla ajattelematta sitä. Yritän paljon ja kovaa.

Päässä soi Jos sä tahdot niin. Avasin koneen, laitoin kuulokkeet korviin ja aloin soittamaan kyseistä kappaletta. Uudestaan ja uudestaan. Kyllä mäkin tahtoisin niin, mutta so far so alone.