Tunteeton siili. Nainen, jolla on turtunut sydän. Kuulostaa jäykältä ja kovalta ja siltä, että olisin kylmä ihminen. Ei se niin ole, kokonaan. Tahtoisin kuvailla itseäni iloiseksi, värikkääksi nuoreksi naiseksi, joka nauttii nuoruudestaan ja opiskeluelämästä. Mutta kun asia ei ole niin. Olen iloinen, aina välillä ainakin. Tykkään opiskella, tykkään linjastani ja tulevasta ammatistani. En kuitenkaan pidä siitä, että eri luennoilla on eri ihmisiä - tunnen heistä vain murto-osan - eikä opiskelubileetkään ole juttuni. Tein suuren uhrauksen, jotta voisin opiskella unelma-ammattiani; muutin kauaksi kotikaupungistani ja ystävistäni uuteen kaupunkiin, josta en tuntenut aluksi ketään. Näin toista vuotta täällä asuneena en voi myöntää, että tuntisin monia ihmisiä nytkään. Tämä ei ole minun kaupunkini, kaunis kaupunki on, muttei se ole minua varten.

Rakastan Kirsi Kunnaksen runoa Tunteellinen siili. Samaistun siihen paljon. Olen kuin se siili, piikit pystyssä, peloissani. Tutustun harvoin uusiin ihmisiin, minulla on hankaluuksia ystävystyä muihin. Analysoin asioita ihan liikaa, pelkään aina pahinta. Mietin liikaa, mitä kenellekin voi sanoa ja kirjoittaa.

Kirsi kunnan runossa siili oli yksinäinen - minäkin olen, hyvin yksinäinen. Se menee kausittain. Joskus menee paremmin, nyt on kököttelyä kuopassa. Pettymyksiä, väsymystä, tylsyyttä ja liikaa stressiä.  Runossa siili itki yksinään yksinäisyyttään. Tässä on tämä ongelma. Minä en kykene itkemään. En edes muista koska viimeksi olisin itkenyt. Tämä asia pelottaa minua suunnattomasti, koska se on vain yksi merkki siitä, että pidän tunteeni - etenkin ikävät tunteet - sisälläni. En osaa näyttää tunteitani. Turtunut sydän. Tunteeton siili.

Yksinäisyys on ahdistavaa. Minä olen ahdistunut. Milloin tämä helpottaa? Olen yksinäinen. Oletko sinäkin? Voisimme olla yhdessä yksinäisiä, käyhän se, kiltti?